Vaelluskengät (oodi kumisaappaille)

Kumisaappaat. Nämä retkeilijän tärkeimpien työkalujen uskolliset suojaajat -kelissä kuin kelissä- ansaitsevat oman yhden sanan lauseensa heti alkuun ilman predikaattia, tapaa, paikkaa tai aikaa. Ne sellaisenaan ovat vaelluksen metafora, retkeilyn embleemi, etenemisen keihäänkärki juosten tai kävellen, Keskiseljänaavalta Amazonille, kaamoksessa tai keskikesällä. Voisin säveltää niille oodin tai kirjoittaa kaksi haikua. Ehkä niin olen jopa joskus tehnyt.

Kaiken kaikkiaan tiivistettynä voisin sanoa että pidän kumisaappaita ihan hyvänä vaihtoehtona kaikennäköiseen Lapin retkeilyyn. Toimivat myös muualla tilanteeseen sovellettuna.

En tiedä kuinka laajalti kumisaappaat ovat yleensäkin käytössä maailmalla, mutta omassa elinpiirissä ne ovat nauttineet kovaa suosiota. Lapsena ne taisivat olla melkein integroituna jalkoihin siitä lähtien kun opin kävelemään. Luonnollinen valinta ensimmäisille itsenäisille retkille oli siis valita jalkineiksi kumisaappaat. Eihän tässä tarvi tosin mennä kuin noin kaksikymmentäviisi vuotta taaksepäin siihen hetkeen. Valintaan vaikutti sekin että varteenotettavia vaihtoehtoja en muista juuri olleen, vaelluskengät olisivat maksaneet helposti viisi kertaa enemmän.

En voi löytää paljon huonoja puolia kumisaappaista yleisjalkineina vaelluksella. Villasukka hoitaa kylmän ja kuuman eristyksen, kumi pitää veden ulkopuolella ja jos pääsee tuulettelemaan tauoilla, niin kertyvä kosteuskin on siedettävää. Pitäähän se saapas veden sisäpuolellakin sitten kun varren suusta hörppää puroa ylittäessä. Ehkä tämä yltiöpositiivisuus kumisaappaita kohtaan johtuu siitä että niihin on tottunut ja haitat olen mieltänyt ominaisuuksiksi. Tuli jopa pari vuotta sitten ostettua uudet saappaat, tällä kertaa lyhyempivartiset, joita on tullut jo Lapissakin saakka ulkoilutettua.

Kun aloin kiinnostua retkeilystä Suomen ulkopuolella otin myös avoimesti vastaan suosituksia millaisilla varusteilla kannattaisi lähteä korkeuskäyriä keräilemään. Vuoristossa kannatti kuulemma olla kovapohjaiset tukevavartiset vaelluskengät, joihin saisi tarvittaessa klipattua jääraudat kiinni. Ei tullut ihan ylävuoristokenkiä hankittua, vaan Lowan Tibet GTX:ät ja remmiraudat. Näitä tuli käytettyä jääräpäisesti muutama vuosi. Hyvät kengät ne ehdottomasti ovatkin, olen niillä kahlaillut Peeran seudun tulvivia pajukoita veden hivutellessa pari senttiä varren suusta ja selvinnyt kuivin jaloin. Myöhemmin on joutunut paikkailemaan kantaosaa, mutta ovat palvelleet hyvin tarkoitustaan. Ovat ne useasti sitten hörpänneetkin varsien jäädessä liian mataliksi...

Aloin miettimään kenkien painoa siinä vaiheessa kun Katalonialainen ystäväni, kumisaapaskulttuurin ulkopuolelta siis, kysyi miten hemmetissä jaksan kävellä noilla tiiliskivillä kun poikkesin hänen luonaan ennen GR11 -vaellukselle lähtöä. Siinä Baskimaan ensimmäisiä kumpuja kävellessä ne tuntuivat kyllä mukavan tukevilta, mutta kun kilometrejä alkoi kertyä, kertautui myös kenkien paino. Kyseisellä taipaleella muutama viikko myöhemmin kävimme samaisen kaverin kanssa muutamia huippuja valloittamassa Benasquen ympäristössä ja huomasin hänen käyttävän perus lenkkareita jos ei tarvinnut jäätikölle poiketa. Silloin alkoivat lokerot aukenemaan pääni sisällä. Jotenkin tuntuu että itselläni on ollut sisäsyntyistä lokeroida juoksukengät juoksemiseen, vaelluskengät vaeltamiseen ja sitä rataa. Kuitenkin on ehkä parempi miettiä avoimesti tarkoituksenmukaista varustetta sen sijaan että mihin valmistaja kertoo kyseisen varusteen olevan tarkoitettu. Tämä lienee selvää useimmalle retkeilijälle, mutta itselleni se avautui vasta tuolloin. Jotenkin tuntui mahdottomalta ajatus lähtemisestä Lappiin pelkissä lenkkareissa, mutta jos vaelluskengät kastuivat läpi heti ensimmäisenä päivänä ja pysyivät läpimärkinä loppuun saakka, se oli ihan ok.

En ole vielä edellämainittua tehnyt, käyttänyt juoksukenkiä ainoina jalkineina Lapin vaelluksella, mutta kiinnostaa kokeilla. Märässä metsässä tarpominen lenkkareilla ei ole uusi asia, mutta viikon vaellus niillä olisi. Kuinka toimisi sukan eristäminen ulkopuoliselta kosteudelta muovipussilla tai vaikkapa CubenFiberista tehdyllä sukalla? Reitin valinnalla pystyy kiertämään suurimmat suot, mutta kun kenkä sitten ensimmäisellä lyhyelläkin suopätkällä kastuu, millainen on loppuvaellus? Painoahan tällä saa jonkin verran alas, mutta ehkä tällä saisi venytettyä päivämatkoja jonkin verran sen puolesta että askel nousee kevyemmin.

Mainittakoon vielä että Katalonian kaverini käytti vuosi sitten syysvaelluksella kumisaappaita ensimmäistä kertaa elämässään sulan maan aikaan. Hän piti niitä niin mukavina vaelluskenkinä että käyttää niitä nyt välillä Pyreneilläkin retkeillessään. Elämä ja retkeily on täynnä valintoja.

Meditaatiota ja kameramietintöjä

Usein ennen Lapin vaelluksia huomaan miettiväni maisemia ja tapahtumia etukäteen niinkuin se olisi jonkinlainen meditaatioharjoitus. Joskus myös mietin epämukavia hetkiä ja jollain tapaa niistäkin saa ammennettua voimaa. Ehkä siksikin että omassa arjessa ei sellaisia tapahtumia ole. Mieli vaeltelee maisemissa ja hengittelen ajatuksissani pilvipisaroita utuisessa kynttiläkuusikossa suksien upotessa polvia myöten alarinteen keväthankeen. Tunnen pitkän päivän ja raskaan kelin aiheuttaman väsymyksen raajoissani. Märkä pipo jää kiinni oksiin lumitaakan kumaraan väsyttämää ainokaista koivua alittaessani samalla kun oikean jalan suksenkärki jumittaa lumen alla näkymättömissä olevaan juurenmutkaan. Raskaassa lumessa kärkeä irrotellessa saapas luiskahtaa pois siteestä enkä saa pidettyä tasapainoa oikean jalan solahtaessa nivusia myöten lumeen, sammaleeseen saakka. Istahdan hankeen, irrotan ahkiovyön ja lopetan taistelun hetkeksi. Hengittelen rauhassa muutaman kerran ja hiljaksiin saatan itseni ja sukseni pinteestä. Päästyäni takaisin suksille irrotan pipon oksasta ja asettelen sen takaisin päähän. Sen viileys tuntuu epämukavalta, mutta pian tiedän sen lämpiävän. Kartta ja ympäröivä maasto kertovat että pikapuoliin pitäisi olla saapumassa Jaurun mutkaan. Varovasti ujuttelen Järvisiä eteenpäin varoen asettamasta liikaa painoa yhdelle sukselle. Nykäisen ahkiota liikkeelle lantiolla. Se on jumissa, mutta lähtee suostuttelemalla eteenpäin. Lumi upottaa edelleen polveen saakka suksien alla, mutta jokainen suksenmitta on eteenpäin ja oikeaan suuntaan. Kohti tupaa, lämmintä ateriaa ja kuivia vaihtovaatteita. Mutta ei vielä kohti kotia.

Kun teen tätä mietiskelyä, mietin samalla kuinka saisin ilmaistua tietyn hetken tunnelman valokuvassa. Intensiivisen tapahtuman ja sen kokemuksen välittyminen kuvaa katsovalle saattaa vaatia läheltä kuvaamista laajakulmalla tai ehkä suljinajan venyttämistä liikkeen saamiseksi mukaan. Toisaalta tauon tunnelmaa voi katsella kuin tarkkailijana pidemmältä, telellä kuvattuna. Tuvan sisällä on hämärää, ikkunasta lankeaa pääasiallinen valonlähde. Potretissa tuvan sisällä kasvojen pimeää puolta voi valaista tuomalla kynttilää lähemmäs, mutta ehkä se toimii paremmin mustavalkoisena kahden valonlähteen värilämpötilan ollessa eri? Ja tietyntyyppiset lasit mahdollistavat erilaisten efektien tekemisen, vaikkapa zoomaamalla pidemmällä valotusajalla.

Tietysti tuossa Lappimeditaatiossa kuvatussa tapahtumassa ollaan liikkeellä kaverin kanssa ja jos tämän suuntaista sitten tapahtuu, kamera on saapusilla koko ajan ja prosessi on mietitty valmiiksi.
 

Joka tapauksessa nämä erilaiset ajatukset ja valmiiksi mietityt prosessit vaativat kuvausvälineistöltä jotakin. Pokkarilla ei vain pysty saamaan aikaan samoja lopputuloksia kuin järkkärillä ja tietyillä objektiiveilla. Tarvitsen erilaisia polttovälejä, mielellään 16-135mm aluella ja talvella valovoimaakin saisi olla. Usein kuitenkin otan mukaan ainoastaan 24-105mm/f4 zoomin ja mukautan sitten kuvia tälle polttovälille. 50mm/F1.8 kulkee mukana keveytensä vuoksi kuin huomaamatta, varsinkin ahkiossa.

Sitten päästään asiaan, eli kuinka pystytään pudottamaan grammoja valokuvausvälineistä. Tätä asiaa pohdin juuri parhaillaan eikä minulla tähän ole mitään valmiiksi harkittuja ehdotuksia itselleni. Koska valokuvaus on merkittävä osa elämystäni jonka vuoksi Lappiin lähden, on vaikea ottaa lähtökohdaksi helpointa vaihtoehtoa, eli jättää koko kalusto kotiin ja viilata sillä vähintäänkin 1,5kg. Ehkä pitäisi harkita siis kompromissia laadun ja painon välimaastoon ja testata miellyttäisikö jokin edullisempi (ja siten kevyempi) laajakulma tai zoomi. Pitäisikö testata kevyempiä DSLR runkoja? Tai harkita peilitöntä järjestelmäkameraa? Ja jos alan päivittämään kameraa, alkaa myös hintaa kertymään ja kaikista varusteista juuri nämä viilatut grammat tulisivat maksamaan eniten, eivätkä ne ole edes suoraan tekemisissä sen kanssa pärjääkö erämaassa vai ei. Helpommin itse asiassa pärjäisi ilman jos ihan selviytymisestä puhutaan, mutta sehän ei ole nyt asian ydin. Hankalia mietintöjä. Tietysti jo mielihyvää tuo se jos muusta varustuksesta pudottaa kameran verran painoa niin kuvauskalusto kulkee entiseen verrattuna "ilmaiseksi".

Myöhäistä syysmuuttoa

Tässä on viimeiset viikot ollut syysmuuttoa ilmassa, pikkuhiljaa alamme asettua uuteen kotiin ja aikaa alkaa jäädä muullekin kuin järjestelylle ja... niin, järjestelylle.

On ollut aika jättää hyvästit monelle uskolliselle retkeilyvälineellekin kun olen myynyt joko tarpeettomaksi jääneitä tai "varalla" olleita vehkeitä. Kiitos kaikille ostajille siis jos tätä blogia luette. Vieläkin noita piisaa, ehkä tässä talven aikana saa loputkin myytyä ja keskityttyä myös sitä kautta varustuksen uusimiseen. Teltasta ja retkikodasta en silti aio luopua, hyvä olla olemassa vaihtoehtoja.

Risukeitin piti käydä testaamassa tässä kuussa, mutta eihän tuota aikaa jäänyt viikonlopuista metsäreissuihin ja kaupungin keskustassa ei sitä ihan äkkiseltään pääse polttelemaan. No tämän vuoden puolella sitten.

Juuri ennen jouluaattoa olisi tarkoitus käydä kävelemässä vähän pidempi päivämatka jälleen. Viimeksi kävelin 60km pätkän, ehkä nyt 70-75km. Siitäkin siis tulossa raporttia. Nyt muuton jälkeen alan taas päivittää tätä blogia vähintään sen kerran viikossa joten pikkuhiljaa alkaa sisältöä taas ilmaantumaan!

Eipä tässä lauantai-iltaan sitten muuta kun laitetaanpa kuva eiliseltä nykyisestä elinympäristöstä. Harvassa on honkain humina ja kuusten kuiskinta, mutta onneksi bussit vievät Elielinaukiolta suoraan Luukin maastoihin.

Rakentelua ja neljän gramman kevennys

Kävin eilen Motonetistä hakemassa materiaalia risukeittimen rakenteluun. Samalla ostin Buffia vastaavan putkihuivin, hinta oli sopiva 4,9€. Punnitsin ja huomasin että sehän on neljä grammaa kevyempi kuin nykyinen, lisäksi mukavasti camo-kuvioinnilla.

Risukeittimestä sain aikaan prototyypin, laitan siitä kuvat ja kerron testauksesta kunhan käyn kääntymässä maastossa. Siitä tulikin todella kevyt, saa nähdä tuliko liiankin ultrakevyt käyttöä ajatellen.

Varustelistassa on nyt kaksi välilehteä; alku- ja nykyinen tilanne. Lisäksi nykytilanteessa näkyy myös viilatut grammat.

Varustelista punnittu!

Sain vihdoin viimeisetkin varusteet punnittua, eli nyt on LÄHTÖTILANNE nähtävissä. Tuosta saattaa jotain puuttuakin, mutta päivitän jos huomaan. Yllättäen 15kg repuksi kuvittelemani onkin paisunut reiluun kuuteentoista kiloon! Tähän on syynä vaihto jokunen vuosi sitten Haglöfs Victoriin kevyemmästä rinkasta sen über-mukavan kantotuntuman vuoksi.

Kommentoikaa toki jos näyttää jotain oleellista puuttuvan.

Keittelyistä

Tuuminpa tovin keittelyitä sulan maan retkillä.

Viimeiset vuodet keittohommissa on kulkenut mukana sekä Jetboilin ensimmäinen versio (436g) kaasulla keittelyyn että Primuksen teräskattila alumiinikahvan kera (235g) nuotiolle. Jos olen ollut reissussa erämaa-alueilla niin pääasiassa ruoat olen tehnyt avotulilla aamulla ja illalla. Oikein sateisina päivinä kokkailut ovat sujuneet kaasukeittimellä. Päivällä on mennyt sitten sellaista evästä mitä ei tarvi kokata erikseen ja jos on ollut viileää keliä niin usein olen keittänyt Jetboililla vettä kuumia juomia varten.

Nyt kun mietin miten tätä settiä lähtisin viilaamaan, niin yksi helppo (ja edullisin) tapa on tietysti jättää pois joko Jetboil tai teräskattila. Ja jos keveyttä haetaan niin tietysti kantaa mukana vain teräskattilaa ja tehdä kaikki lämpimät ruoat avotulella tai tuvissa. Tällä järjestelyllä saadaankin jo 550g-700g pudotus, riippuen lasketaanko kaasun paino sadan gramman vai isomman patruunan mukaan. Tietysti kun kevennyksen ajatuksena on oman uteliaisuuden lisäksi myös mahdollistaa pidemmät päivämatkat, niin täytyy ajatella miten paljon avotulella kokkailu vie aikaa kävelyltä verrattuna kaasukeittimellä kokkaamiseen. Kun käytössä on kaasukeitin, on ajankäyttö myös ennakoitavampaa. Jetboil ei vie juuri enempää aikaa veden keittämisessä sateella kuin poudalla, mutta kova sade saa kyllä aiheutettua pitkääkin viivettä avotulella keitellessä.

Kohtuullisen hyväkin apu puuta polttoaineena käytettäessä olisi mahdollisesti risukeitin. Olen joitain kokeiluita tehnyt erinäisillä purkkivirityksillä, mutta en ikinä siinä mielessä että joskus miettisin ottavani risukeittimen ainoaksi keittimeksi. Täytyy siis rakennella jonkinlainen prototyyppi pitäen keveys etusijalla ja katsoa johtaako se minkäänlaisiin tuloksiin. Muutama idea on jo mielessä, mutta kirjoitan niistä kuvien kera kun olen kaksi mallia testannut.

Jos taas ajattelisin pitäväni kaasukeittimen repertuaarissa, niin ehkä joku MSR Pocket Rocket (85g) -tyyppinen suoraan kaasupatruunaan kierrettävä saattaisi tulla kyseeseen. Nykyinen teräskattilakaan ei ole kevyemmästä päästä, kattiloita kun löytyy 100g pintaan. Kaasukeittimellä ja kattilalla pystyisi keittelemään joko kaasulla tai avotulella kelistä riippuen kuten olen tähänkin mennessä tehnyt ja painoa tulisi alas nykyisestä ehkäpä puolisen kiloa jos molemmat päivittäisi.

No tällaisia mietteitä tänään. Täytyy testata tuota risukeitintä.

Maanantaitreeni

Tuotetaanpa sisältöä vähän UL-aiheen ympäriltäkin.

Kun vaelluskamppeita lähtee trimmailemaan ultralight -suuntaan, niin aika usein taitaa olla taustalla ajatus pidemmistä päivämatkoista. Minua varsinkin vaelluksilla viehättää vaihtuva maisema ja se miten paljon näkee kun hiljakseenkin liikkuu eteenpäin koko päivän. Yllättäviä luonnonmuodostelmia, täydellisiä taukopaikkoja puronotkoissa, villieläimiä ja jopa uusia tuntureita ilmestyy pikkuhiljaa lähihorisonttiin. Pelkkä painon kevennys ei auta kovin paljoa lisäämään päivämatkoja, vaikkakin tekee siitä entisestä hikisestä ja tuskaisesta kaksikymppisestä paljon mieluisamman elämyksen. Silloin kun päivämatkat pitenevät, täytyy kropankin pystyä ottamaan vastaan suurempi määrä rasitusta. Säännöllinen harjoittelu auttaa asiaan ja sillä saadaankin löyhä aasinsilta maanantaitreeneihini.

Maanantaisin minulla on tapana tehdä pidempi harjoitus jaloille, tai sitten useamman lajin yhdistelmä, kuitenkin lähes aina kolme tuntia yhteensä. Enempää on hankala saada päivään mahtumaan mukavasti kun täytyy töissä käydä ja muukin elämä ottaa osansa ajasta. Näitä harjoituksia olen tehnyt juurikin kävelykuntoa silmälläpitäen. Siten, että tärkeimmät työkalut pitkillä päivämatkoilla, eli jalat, olisivat hyvässä kunnossa. Tällaisella totuttelulla pyrin välttämään marssimurtumat, venähdykset, revähdykset, hiertymät ja muut vaivat joita vaelluksella saattaa tulla jos äkkiseltään lähtee kävelemään pidempää matkaa.

Kevättalvella esimerkiksi tuli maanantaisin käytyä kävellen miekkailutreeneissä. 45 minuuttia kävelyä suuntaansa ja puolentoista tunnin treenit. Se on vähän askelkyykkymäistä harjoitusta koko aika, joten toimi tuollaisenaan. Kesästä saakka olen tehnyt maanantaitreenit myös kolmessa osassa; kävellen työmatkat 55min suuntaansa ja puolentoista tunnin salitreeni jaloille. En tiedä kuinka optimaalista tuollainen treenijako mahtaa olla lihaskehityksen kannalta, mutta tuntuu että tuollaisenaankin on mennyt harjoitus perille.

No, tänään tein tavoistani poiketen enemmän vaellustyyppisen treenin. Työpäivän jälkeen pakkasin 35 litran vaellusreppuun muutaman sata grammaa päälle kymmenen kiloa ja kävelin Laajalahden ympäri. Siitä piti mielestäni tulla noin 18 km lenkki kun retkikartasta ensin mittailin. Endomondo -sovellus kertoi lenkin jälkeen, että matkaksi tuli reilut 19km ja aikaa kului 3h 8min. Ihan mukava reippailu syyskelissä. Ohimennen tuli poikettua Otaniemen lintutornissakin jossa en ole aiemmin käynyt, lahdella näkyi silmän iloksi kolme harmaahaikaraa. Muina päivinä kävelen työmatkan muutenkin, mutta en tietysti kymmenen kilon reppu selässä.